perjantai 9. syyskuuta 2011

Kameleontti muurin varjossa



Kun David Bowie muutti Länsi-Berliiniin syksyllä 1976, hän painoi vain 50 kiloa ja eli pääasiassa kokaiinilla, maidolla ja Gitanes-savukkeilla.

Yhdysvaltain vuodet 1974-1976 olivat vaatineet veronsa: Bowie oli uransa huipulla ja suositumpi kuin koskaan aikaisemmin, mutta hän oli henkisesti ja fyysisesti rappiolla. Hän puhui sekavia ufoista, näki taivaalta putoavia ihmisiä ja kertoi Hitleristä aina kun oli mahdollista. Bowie ja hänen monet roolinsa eivät enää pysyneet erillään.

Berliinissä Bowie halusi selvittää päänsä, päästä eroon huumeista ja elää normaalia elämää vapaana supertähteyden tuomista paineista.

Tämä ei kuitenkaan ollut koko totuus.

Bowie oli joutunut rahavaikeuksiin erotettuaan managerinsa, joka vaati nyt suuria summia korvaukseksi potkuistaan. Asianajaja neuvoi Bowieta säästämään veroissa ja siirtymään veropakolaiseksi jonnekin.

Bowien kiinnostus Eurooppaa kohtaan oli herännyt Yhdysvalloissa, ja vuonna 1975 hän kuunteli yksinomaan saksalaisia, elektronista musiikkia soittavia bändejä, kuten Kraftwerkia ja Clusteria. Bowiella oli romanttisia kuvitelmia 20-luvun Berliinistä ja hän oli erityisen kiinnostunut saksalaisesta ekspressionismista. Muurin halkoman Berliinin eristäytyneisyys muusta maailmasta inspiroi Bowieta.

Ensimmäiset viikot Bowie asui Gerhus-nimisessä  hotellissa Grunewaldissa, kunnes hänen assistenttinsa Coco Schwab löysi Schönerbergin kaupunginosasta seitsemän huoneen vuokra-asunnon osoitteessa Hauptstrasse 155. Nykyisin asunnossa toimii hammaslääkärin vastaanotto.

Ensimmäisen kerroksen vuokra-asunto ei ollut mitenkään loistelias, vaan tyypillinen, berliiniläinen vanha kerrostalo lähellä Tempelhofin lentokenttää ja lyhyen matkan päässä Marlene Dietrichin syntymäkodista. Talon alakerrassa oli autojen varaosia myyvä liike ja sen vieressä homobaari Anderes Ufer (nyk. Neues Ufer), jossa Bowie kävi usein aamiaisella.

Bowie pyöräili ja söi halvoissa ravintoloissa

Legendan mukaan Iggy Pop asui aluksi samassa asunnossa, kunnes Bowie potkaisi hänet pihalle. Syy oli se, että Iggy Popilla oli tapana syödä Bowien jääkaappi tyhjäksi, varsinkin sen jälkeen kun Bowie oli käynyt ostoksilla kuuluisan KaDeWe-tavaratalon herkkuosastolla.

Vaikka monille musiikkitoimittajille Bowien uusi ”normaalius” oli vain yksi hänen monista, alati vaihtuvista naamioistaan ja rooleistaan, Bowie pääsi eroon kovista huumeista vuoden 1977 loppuun mennessä. ”Kaksi ensimmäistä Berliinin vuotta kului systeemini puhdistumiseen”, kertoo Bowie.

Berliinissä supertähti Bowie sai kulkea melko vapaasti kenenkään häiritsemättä. Hän osti itselleen kolmivaihteisen Raleigh-merkkisen polkupyörän, jolla hän pyöräili legendaariselle Hansa-studiolle Potsdamer Platzin lähelle. Hansa-studio sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä Berliinin muurista.

Bowie kävi tuottajansa Tony Viscontin kanssa useamman kerran omalla, mustalla Mercedes 600:llaan Itä-Berliinissä. Eräässä valokuvassa Bowie seisoo provokatiivisesti Gestapo-manttelissa vartiosotilaan edessä Unter den Lindenin varrella Neue Wachen luona. Ilmeisesti DDR:n viranomaisia ei kiinnostanut Bowien vierailut, sillä DDR:n salaisen poliisin Stasin arkistoista ei ole löytynyt merkintöjä Bowiesta.

Bowien mukaan Berliinin vuodet pudottivat hänet takaisin maanpinnalle. Bowie söi halvoissa, turkkilaisissa ravintoloissa hyvän ystävänsä Iggy Popin kanssa, teki kävelyretkiä Wannseen rannalle ja Kreuzbergiin. Hän joi pääasiassa König Pilsner –olutta ja hänen kantapubinsa oli tuolloin Joe’s Beer House. Bowiella oli lyhyt tukka, taiteilijaviikset ja ruutupaita. Berliinissä hän aloitti vanhan harrastuksensa, maalaamisen uudestaan.

Bowie ei juhlinut ylenpalttisesti Berliinissä. Hansa-studiossakin sai juoda ainoastaan Berliner Kindl-olutta pikkupullosta, ja Bowien uudella yhteistyökumppanilla, tuottaja Brian Enolla oli selväpäinen vaikutus Bowieen, koska Eno ei käyttänyt mitään aineita.

Berliini-trilogia: ei sanaakaan Berliinistä

Berliinin vuosina 1976-1979 Bowie teki kolme albumia, joita pidetään hänen uransa luovimpina.

Berliini-trilogian ensimmäinen albumi on nimeltään Low. Ilmestyessään tammikuussa 1977 se edusti radikaaleinta täyskäännöstä aikaisemmista hittialbumeista, mitä supertähti on rock-musiikin saralla ikinä uskaltanut tehdä.

Low-albumilla näkyy Bowien kiinnostus elektronista musiikkia kohtaan. Albumilla Bowien laulutyyli muuttui ilmeettömäksi ja konemaiseksi. Low-albumia pidetään yhtenä Bowien tärkeimmistä.

Berliini-trilogian albumeista ”Heroes” oli ainoa, joka tehtiin alusta loppuun Hansa-studiossa Köthener Strassella. Albumi julkaistiin lokakuussa 1977, ja sen nimikappale ”Heroes” kertoo kahdesta rakastavaisesta, jotka kohtaavat Berliinin muurin varjossa vartiosotilaiden silmien alla.

Kuulijoita on siitä lähtien askarruttanut kysymys, keitä olivat nuo kylmän sodan Romeo ja Julia todellisuudessa?

Erään version mukaan Bowie olisi nähnyt Hansa-studion neljännen kerroksen ikkunasta, kuinka Tony Visconti oli suudellut laulaja Antonia Maaßia muutaman sadan metrin päässä muurista. Tämä näkymä olisi inspiroinut Bowieta tekemään kappaleen.

Vai löytyykö vastaus sittenkin Berliinin Brücke-museosta, jossa Bowie kävi usein ihailemassa ekspressionistien taidetta? Museon seinällä roikkuu Otto Muellerin maalaus Liebespaar zwischen Gartenmauern  vuodelta 1916 (suom. Rakastavaiset puutarhamuurien välissä).

Lodger-albumi päättää Berliini-trilogian. Albumi ilmestyi toukokuussa 1979, eikä Bowie enää tuolloin asunut Berliinissä. ”Aika vain loppui, ja ajelehdin pois”, sanoo Bowie.

Berliini-trilogia sisältää kaiken kaikkiaan 32 kappaletta, joissa yhdessäkään ei mainita sanaa Berliini. Jos jossakin kappaleessa mainitaan jokin Berliinin kaupunginosa, se on kirjoitettu väärin. Kun ”Heroes”-kappaleesta tehtiin saksankielinen versio, tekstiä täytyi yksinkertaistaa niin paljon, että Bowie osasi lausua sanat jotakuinkin oikein.

    
     
    
    
    

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Brandenburg an der Havel – vaarallinen kaupunki. Lue heti!

1. Neustädtischer Markt

Istun penkillä Neustädtischer Marktilla, joka on aukio Brandenburgin ytimessä Neustadtin kaupunginosassa. Aikoinaan aukion laidalla oli hulppea raatihuone 1400-luvulta, mutta se tuhoutui toisessa maailmansodassa. Nyt aukiolla on muutamia yksinkertaisia puupenkkejä ja asfaltoitu parkkipaikka. Penkeillä istuu paikallisia teinejä, jotka lipittävät oluen ja limsan sekoitusta ja pitävät kovaäänistä mekkalaa. Finninaamaiset teinipojat Adidas-lenkkareissaan, lippikset takaraivolla esittävät kovaa jätkää, ja blondatut, puuterinaamaiset tytöt kikattavat ja kiskovat mehukaljaa kaksin käsin tekoripset villisti väpättäen.

On perjantaiaamupäivä kello kymmenen. Olen saapunut Brandenburgin kaupunkiin, joka on noin vajaan tunnin junamatkan päässä Berliinistä.

Katselen sosiaalidemokraatti Norbert Langerwischia suoraan silmiin. Norbert-sedän punakka naama on ripustettu lyhtypylvääseen aukion laidalle ja tuijottaa sieltä ohikulkijoita photoshopattu hymy kasvoillaan. Vaalimainoksessa Norbert lupaa rakastaa Brandenburgia yli kaiken. Ehkä niin, ajattelen ja mietin samalla Norbertin Stasi-menneisyyttä. Norbertilla oli entisen DDR:n aikaan erittäin läheiset yhteydet valtion salaiseen poliisiin Stasiin, joka muisti aina Norbertia kivoilla lahjoilla hänen syntymäpäivänään – palkkiona Norbert-sedän ilmiannoista.

Toivotan Norbertille menestystä tulevissa kunnallisvaaleissa ja jatkan matkaa kohti laivasatamaa.

2. Sirius

Alfred-Messel-Platzilla nousen Sirius-nimiseen turistipaattiin, jonka on tarkoitus kieppua muutaman tunnin ajan järvellä kaupungin ympäri.

Istun tuolilla laivan etukannella, kun bodarinnäköinen, mustatukkainen tarjoilijatar tulee viereeni ja antaa ruokalistan käteeni. Tilaan pienen kivennäisveden, ja sitten laiva lähtee matkaan.

Kun laiva alittaa Jahrtausendbrücke-sillan, näen jälleen Stasi-Norbertin punaiset, hymyilevät kasvot eräässä sillantolpassa. Muutamia uteliaita kansalaisia seisoo ylhäällä sillalla ja tuijottaa meitä, kun laiva ajaa sillan alle piiloon.

Laivan porskuttaessa eteenpäin kapeaa kanaalia pitkin tirkistelen Dominselnin rannoilla olevia brandenburgilaisten kesämökkejä, jotka melkein uivat vedessä lähes koko heinäkuun kestäneen vesisateen takia. Sade on nostanut järven pintaa reilulla metrillä, kertoo laivan kapteeni. Yhden kesämökin tai paremminkin ahtaan ja pienen lautakopperon pihalla äijä hakkaa ruostunutta ruohonleikkuria lekannäköisellä esineellä ja kiroaa äänekkäästi, toisessa eläkeläisnainen pyllistelee valkoisissa alushousuissaan ja rintsikoissaan pää kukkapenkissä. Pian eteeni aukeaa Pyhän Pietarin ja Paavalin tuomiokirkon silhuetti.

”Vaarallista”, sanon merimiesasuiselle nuorelle miehelle, joka matkalippua rahastaessaan tiputtaa vahingossa kymmenen euron setelin lompakostaan. Viime hetkellä poika saa jalkansa setelin päälle, ennen kuin tuuli olisi viskassut sen lopullisesti järveen.

Kun poistun laivasta ja sanon näkemiin samaiselle merimiesasuiselle rahastajalle, liukastun laivan kostealla laskusillalla ja lennän suoraan perseelleni. ”Vaarallista”, totean noustessani ja jatkan matkaani.

3. Hohenstücken

Hohenstücken on Brandenburgin pohjoisosassa sijaitseva kaupunginosa, joka rakennettiin vuosina 1972-1988 keskelle peltoja. Leimallista kaupunginosalle ovat ns. Plattenbaut eli tulitikkuaskin muotoiset laatikkotalot.

Rathernower Landstrassen varrella sijaitsevaa ostoskeskusta vastapäätä on pyöreänmuotoinen Imbiss eli saksalainen nakkikioski, josta ostan pullon Sternburgia yhdellä eurolla. Muita olutvaihtoehtoja ei ole. Imbissin sisällä tyhjät ja täysinäiset Sternburg-olutkorit nousevat kattoon asti ja valtaavat lähes koko nakkikioskin tilan.

Saan kutsun istua pöytään, jossa istuu kööri humalaisia, hampaattomia hohenstückenilaisia - miehiä ja naisia, jotka ovat luultavasti istuneet samalla paikalla jo vuosikausia. Eräs selittää minulle, kuinka kännykkää on vaikea käyttää, kun sormet ovat paksut ja isot ja näppäimet niin pienet, toinen pistää mädäntyneen omenan kaverinsa olutpullon päälle ja nauraa räkäisesti. Sitten otetaan taas hörpyt Sternburg-olutta ja huikka minilikööripullosta, joita Imbiss-myyjä oli hetkeä aikaisemmin tuonut useampia pöytään.

Kun jätän hyvästit uusille ystävilleni ja kävelen kohti ratikka 6:n pysäkkiä, näen jälleen kerran setä-Norbertin naaman roikkuvan eräässä lyhtypylväässä.

”Vaarallista”, ajattelen ja päätän palata pikimmiten takaisin Berliiniin.

Brandenburg an der Havel, noin 70 kilometriä Berliinistä länteen

































torstai 21. heinäkuuta 2011

Spätkauf – köyhien juoppojen valopilkku yössä


Otan Berliner Kindl –olutpullon kylmäkaapista ja tarkastelen pulloa lähemmin. Viimeksi kun ostin täältä olutpullon, olut oli vanhentunutta. Edellisen vuoden kamaa.

”Se on Berliinistä”, sanoo turkkilainen myyjä.
”Tiedän”, vastaan.

Tällä kertaa olut on melko tuoretta, ainakaan viimeinen myyntipäivä ei ole vielä umpeutunut. Annan myyjälle kahden euron kolikon ja avaan pullon kassakoneen vieressä olevalla pullonavaajalla. Myyjän väsyneen näköinen, sekarotuinen hurtta kurkkii minua myyntitiskin takaa ruskeilla nappisilmillään, kun odotan vaihtorahoja takaisin. En saa kuitenkaan mitään.

”Sori, mutta minä annoin kaksi euroa”, sanon.

Myyjä katsoo äänettömästi kassakoneeseen, kaivaa euron ja lyö sen käteeni. Kiitän ja painun olutpullo kädessä ulos.

On lämmin, myöhäinen lauantai-ilta. Istun olutpulloni kanssa pehmustetulla muovijakkaralla vihreästä maalista lohkeilevan, huteran puutarhapöydän ääressä yhdessä Berliinin sadoista nimettömistä Spätkaufeista Seestrassen ja Togostrassen kulmassa.

Späti on berliiniläinen instituutio

Spätkauf eli tuttavallisemmin Späti on täysin berliiniläinen instituutio, joka syntyi jo entisen DDR:n aikana 1950-luvun puolivälissä. Saksojen yhdistymisen jälkeen nämä usein ympäri vuorokauden auki olevat kioskin ja pikkukaupan yhdistelmät levisivät myös Länsi-Berliiniin. Kukaan ei tiedä tarkkaan, kuinka paljon Spätkaufeja on Berliinissä.

Spätkaufien valikoima on usein suppea ja hinnat kalliita. Pääasiassa niissä myydään alkoholia, tupakkaa, makeisia, lehtiä ja joidenkin Spätkaufien hämärissä, savuisissa ja ikkunattomissa takahuoneissa voi pelata rahautomaattipelejä tai mennä internettiin alle eurolla tunti. Pahat kielet kertovat, että Spätkaufien takahuoneissa pestään rikollista rahaa miljoonilla euroilla vuodessa. Spätkaufien sosiaalinen merkitys on kuitenkin suuri: useimmiten ne toimivat köyhille juopoille olohuoneen korvikkeena.

Vieressäni istuu kaksi puolalaista rakennustyöntekijää, joista toinen on sammunut ja nojaa päätään pöytää vasten. Valkoinen, kuivunut maaliläiskä sammuneen tukassa loistaa pimeässä illassa. Toinen, noin 50-vuotias vielä hereillä oleva kertoo olevansa kotoisin Puolan Masuriasta, entisestä Itä-Preussista, joka oli ennen osa Saksaa. Hän näyttää minulle ylpeänä uudenkarheaa EU-henkilökorttia, jossa on Puolan vaakuna oikeassa yläkulmassa. Punaisella pohjalla valkoinen kotka, jolla on keltainen kruunu päässään.

Puolalaista pivoa saa myös halvalla

Puolalainen rakennustyöntekijä ihmettelee, miksi juon saksalaista olutta, kun puolalaista saisi paljon halvemmalla ja maistuisikin paremmalta. Lupaan ostaa seuraavan pullon puolalaista pivoa. Äkkiä puolalaisen kännykkä soi, ja mies vastaa siihen saksaksi. Kun puhelu on loppu, hän sanoo minulle ylpeänä:

”Se oli minun 70-vuotias saksalainen naisystäväni”, ja kertoo, kuinka on hyvä olla joku nainen, joka pitää huolta vieraassa kaupungissa kaukana poissa kotoa. Puolassa hänestä pitävät huolta vaimo ja lapset.

Kysyn mieheltä, mikä on tavallisen yksiön tai kaksion vuokra Puolassa. Noin 150 euroa, vastaa mies ja jatkaa, että Saksassa hän tienaa rakennuksella 5 euroa tunnilta. Mutta hänen saksalainen rakastajattarensa tarjoaa hänelle usein lämpimän aterian palkkioksi miehen runsaista hellyydenosoituksista. Tämä kompensoi hieman huonoa palkkaa.

Lopuksi yritämme nostaa pystyyn sammunutta puolalaista, jotta hän pääsisi kotiinsa. Mies mongertaa jotakin puolaksi ja alkaa hoippua Seestrassea eteenpäin. Hetken päästä miehen tumma hahmo katoaa kulman taakse.

Hyvästelen toisen puolalaisen ja kysyn sitten Spätkaufin myyjältä, onko heillä vessaa. Ei ole, vastaa hän ja osoittaa kaupan edessä olevia puskia. ”Me emme ole niin tarkkoja täällä Berliinissä.”

Kusen puskaan ja mietin, että voisin käydä ottamassa vielä yhden puolalaisen oluen muutaman korttelin päässä sijaitsevassa Stettin-nimisessä pubissa. 

Stettin on kaupunki Puolan ja Saksan rajalla Itämeren rannalla, noin reilun 100 kilometrin päässä Berliinistä. Vuoteen 1945 asti Stettin kuului Saksalle.

Spätkauf, Seestrassen ja Togostrassen kulmassa, auki joka päivä 24h











tiistai 19. heinäkuuta 2011

Nälkä, nälkä!


Krapulainen ja langanlaiha punkkari istuu jalkakäytävällä paskaisissa ja rikkinäisissä farkuissa Sternburg-olutpullo kädessään. Takkuisen ja kapisen näköinen koiranraato makaa punkkarin vieressä. Edessään punkkarilla on ryppyinen, pahvinen kertakäyttömuki, jonka pohjalla pilkottaa muutamia pikkukolikoita. Jalkakäytävällä lojuu myös suttuinen ja tahrainen motz-lehti, jota Berliinin asunnottomat, punkkarit ja narkkarit myyvät Berliinin kaduilla. Jokaisesta myydystä numerosta he saavat itselleen muutaman kymmen senttiä.

Ohitan punkkarin välinpitämättömästi ja astun sisälle Edeka-ruokakauppaan, joka sijaitsee Müllerstrassen varrella metroasemien Seestrassen ja Rehbergen puolivälissä. Ulkona on lähes 30 astetta lämmintä, mutta Edekassa on aina mukavan viileää.

Yritän valita punaisista, muovisista kauppakoreista vähiten paskaisimman. Korin, jonka pohja ei olisi vuorattu kaikenlaisella oudolla, mustalla möhnällä ja limaisella kuolalla -usein myös kuivuneilla salaatinlehden rippeillä. Tai tillin. Tai persiljan. Kuka tietää.

Monta kertaa mieleni on tehnyt sanoa myyjille, että peskää nyt saatana nämä korit edes joskus, niistähän voi saada vaikka minkälaisen kuolemantaudin!

Paskainen kauppakori kädessä lampsin leipäosastolle. Tavallisia aamiaissämpylöitä saa itsepalveluna, kun työntää kätensä pienestä, pyörestä leipätiskin reiästä sisään ja alkaa kahmia niitä pussiin. Metalliset ottimet sämpylöitä varten kyllä löytyvät, mutta en ole ikinä nähnyt kenenkään käyttävän niitä. Paljain käsin kahmin muutamia sämpylöitä läpinäkyvään muovipussiin, joita voi repäistä telineestä leipätiskin vierestä. Suljen leipäpussin ja heitän sen koriin. Sitten suuntaan makkaraosastolle.

Valitsen makkaraa, joka on tehty osittain sian mahalaukusta ja jostakin muusta Brandenburgin vihreillä ja laakeilla niityillä märehtivästä geenimuunnellusta elukasta. Ehkä naudanlihasta. En tiedä, enkä välitä. Lihaa kuin lihaa. Paskana se ulos tulee kuitenkin.

Saksalainen maitotölkki on hankala tapaus

Mietin myös, että saksalainen insinööritaito on maailmankuulua, mutta kunnollista maitotölkin aukaisumekanismia he eivät ole osanneet vielä kehittää, vaikka olemme jo 2000-luvulla. Enkä edes odota, että he löytäisivät ratkaisun tähän elintarviketeollisuuden ehkä kiusallisimpaan pulmaan.

Saksalaisessa maitotölkissä on ohut, muovinen rinkula, jota vetämällä maitotölkki pitäisi saada näppärästi ja vaivattomasti auki. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä rinkula hajoaa käsiin, ja tölkki täytyy avata lopulta joko saksilla tai puhkoa annosteluaukon suu haarukalla reikiä täyteen.

Kassalla yritän vilkuilla kassaneidin nimeä, joka on kirjoitettu mustalla tussilla hänen rintaansa kiinnitettyyn pahviseen nimilappuun. Joku Yildan tai Yirdön. En saa siitä selvää. Turkkilainen luultavasti.

Hymyilen niin kauniisti kuin osaan ja sanon hyvää päivää. Kuin robotti hän vetää tavaroita viivakoodinlukijan editse ja sanoo yksitoikkoisella äänellä:

”Hyvää päivää. Onko Teillä bonuskorttia?”
”Ei ole.”
”Entä pullonpalautuskuittia?”
”Ei ole.”
”5 euroa 61 senttiä.”
”Olkaa hyvä.”
”Onko Teillä antaa yhtä senttiä?”
”Ei ole.”
”Mukavaa päivänjatkoa.”
”Samoin.”
”Kiitos.”

Pakkaan tavarat reppuuni ja astun ulos kaupasta. Samalla huomaan, että miehitys kaupan edustalla on vaihtunut. Nyt ovella seisoo vanha tuttuni, jolle annoin muutamia kuukausia sitten euron kolikon, jotta hän voisi ostaa ruokaa nälkäiselle perheelleen.

Myös tälläkin kertaa pullea, pieni itäeurooppalaisen näköinen, mustaviiksinen mies pitää kädessään samaa, nuhjuista polaroidkuvaa, jossa kaksi likaista ja puolialastonta lasta ja vanhempi huivipäinen eukko seisovat jonkin puuhökkelin edessä jossakin päin kurjaa maailmaa.

Nälkä, nälkä, hän sanoo minulle huonolla saksalla ja osoittaa kuvaa nikotiininkeltaisella etusormellaan. Annan hänelle kuluneen kahdenkymmenen sentin kolikon ja lähden kotiin.

On kauhea nälkä, nälkä!

Edeka Reichelt, Müllerstrasse 127, ma-pe 8-22, la 8-22